Kilpaseurassa kehittyy paremmin?

Vanhemmat miettivät usein, että pitäisikö vaihtaa joukkuetta kasvattajaseurasta kilpaseuraan, josko toisessa joukkueessa olisi parempaa valmennusta, parempia pelikavereita ja siksi voisi kehittyä paremmin.

Pääkaupunkiseudulla on joukkueita paljon ja usein jo E- ja D-junioreissa huomaa että monet siirtyvät joukkueista toiseen ja kilpaseurat järjestävät try-out tyyppisiä avoimia jäitä keväällä ja muutenkin joskus ja paljon on tunkua joukkueisiin missä on ne kovimmat pelimiehet. Mutta onko tässä touhussa mitään järkeä?

Toki on kiva jos pääsee hyvien joukkoon ja saa pelata voittavassa joukkueessa, mutta onko se paras paikka kehittyä ja kasvaa suurimmalle osalle junnuista. Kehitystä tapahtuu yksilöllisesti todella nopeasti ja tasoerot vaihtelevat paljon kauden aikana. Yhtäkkiä ei välttämättä ole peliaikaa kuten ennen...

Luonnollisesti paras joukkue on se jossa saa pelata paljon ja saa pelata omaan tasoonsa nähden kovia pelejä ja pääsee jäälle paljon ja ennenkaikkea jossa on kavereita. Hallilla pitää olla kivaa, muuten homma ei varmasti jatku pitkään.

Joten miettikää tarkkaan kannattaako vaihtaa seuraa ja saako junnu peliaikaa jos ns. kasvattajaseura vaihtuu yhtäkkiä kilpaseuraan.

Hyvin harvoin E- ja D-junioreissa kasatussa kilpaseuran joukkueessa on montaa samaa pelaajia enää  C-junioreissa, jolloin se kilpailu vasta alkaa...

Lätkä määrää tahdin ja vapaa-ajan ja olen ylpeä siitä

Tuli outo tunne eräs päivä. Tuntui siltä kun jokin olisi pielessä. Oli aivan tavallinen päivä ei mitään erityistä...ainakaan heti en huomannut. Ja ei siinä mitään erikoista ollutkaan. Olin kotona ja mietin, että mitäs sitä sit tekis kun kaupassa oli käyty ja oltiin jo syöty ja...

Viikkorytmimme on sitä että lähes päivittäin on meno johonkin jäähalliin ja viikonloppuisin on vielä pelejä ja sen lisäksi käydään ulkojäillä ja missä nyt ikinä jäälle vaan pääsee. Tulen töistä kotiin ja taas
mennään.

Hallille, luistimien teroitusta, vesipullojen täyttöä. Pojat jäälle, katselen hetken mitä siellä touhutaan. Sitten kahvia kahviosta. Taas kaukalon laidalle seuraamaan harjoituksia. Joskun mietin että mikä siinä on kun täällä jaksaa vaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen vaan seistä kylmässä toppavaatteet päällä ja katsoa kun samat kundit reenaa. Mikä siinä on. No, joku siinä on. Että se todella vaan jaksaa innostaa ja voin rehellisesti sanoa että olen siellä mielelläni enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Olen huoltaja. Huoltaja vain siksi että ajattelin että voisin olla kun olin siellä jokatapauksessa joka päivä. Ja edelleen. No, saattaa joku kerta jäädä toki väliin, mutta siihen on yleensä todella pätevä syy.

Olen usein miettinyt, että mitäköhän ihmiset minusta ajattelevat, kun jaksan aina vaan innostua niin paljon siitä miten junnujen jääkiekko sujuu. Huomaan puhuvani siitä jokapaikassa vaikka yritän, ihan oikeasti yritän olla ottamatta jääkiekkoa puheeksi jokapaikassa, ja pian huomaan taas seilittäväni miten poikien pelit ovat sujuneet ja miten lätkä on hianoo.

Huomaan ettei kaikki vanhemmat välttämättä ole yhtä innokkaasti hallilla. Olen kuitenkin itse kovin kiitollinen siitä kun oma isäni jaksoi aikanaan olla oman urheiluharrastukseni parissa läsnä ja miten tärkeää se oli että isä oli katsomassa. Ihan vaan mukana, se on se juttu, ei siinä muuta tarvita.

Tunnen samaa nyt ja huomaan, että vaikka nyt pelataan jo oikeaa lätkää jossa taklataan ja se alku innostus minkä usein näkee nuorempien ikäryhmien vanhemmissa, on jo menny ohi, että läsnäoloni ei ole vain omaa innostustani poikani harrastuksesta vaan myös innostavaa pojalle. Edelleen poika voi sanoa treenien jälkeen kun ajamme taas hallilta kotiin, että näitsä mun rankkarin miten mä vedin maalivahdin ihan kahville, ja minä voin todeta että näin ja voin keskustella mitä siellä harjoituksissa muutakin näin. Ja voin huomata juniorin kasvoilta ja elkeistä, että on kiva kun isi on mukana.
Vaikkakin on siihen jo tottunut ja ei siinä ole mitään ihmeellistä sinänsä.
Monasti sitä todetaan yhdessä muiden vanhempien kanssa, että taas sitä ollaan täällä ja huomenna taas ja on tämä hassua, mutta eipä kuukaan sinne raahautuisi jos ei aidosti haluaisi.

Niin se vain lapsen harrastus ja etenkin lätkä, vie ihmisen ja koko perheen mennessään ja tiedän että se näyttää ulospän usein aika hoopolta touhulta jos itsellä ei ole kokemusta vastaavasta omassa arjessaan tai lapsuudessaan.
Itsekin ajattelin, ennen kun hurahdin tähän hommaan, että hulluja nuo jotka vievät lastaan sinne hallille joka päivä ja että yrittävätkö ne tehdä väkisin siitä kiekkoilijaa. Näin todella ajattelin ennen ja olen täysin varma että jotkut ajattelevat nyt minusta näin. Todellisuudessa elän vain hetkessä ja nautin siitä. Juniorikiekkoilu antaa jokatapauksessa valtavasti voimavaroja ja kokemuksia minkä päälle on aikuisuutta taas parempi rakentaa...

Istuin kotona keittiössä ja hörpin kahvia ja mietin että milloin mennään... Outo tunne valtaa taas. Mihin olinkaan menossa. Eihän tänään ole jääkiekkoa, eikä huomenna. Huomaan olevani
harmissani kun en pääse hallille katselemaan poikien treenejä tai peliä kun vasta ylihuomenna. On tämä hullua.

Jotenkin sitä vaan elää tätä juttua ja jos tulee näitä välipäiviä niin rytmi menee sekaisin. Todella, huomasin siinä istuessani että olen tullut riippuvaiseksi tästä hullunmyllystä. Saman huomasin kun kerran kerroin tuttavallemme miten meillä eletään ja asutaan hallilla puolet hereilläoloajasta eli lähes kaikki vapaa-aika ja loppuun pystyin toteamaan, ettei se minua haittaa, että kivaa se on enkä vaihtaisi hetkeäkään pois.
Voin ylpeydellä todeta, että olen kiekkoisä, rakkaudesta lajiin, mutta etenkin rakkaudesta itse lapseen...

Junnukiekon pedagogiikka

Olen huomannut että juniorikiekkovalmentajalta vaaditaan yleiseti lajituntemusta ja mitä enemmän on pelaajanakin kokemusta, niin sitä enemmän vanhemmat tuntuvat arvostavan tätä myös valmentajana. Ja tottahan se on, että jos on pelannut paljon ja nähnyt erilaisia valmentajia ja ollut heidän valmennettavanaan, niin tottakai sitä on näkemystä ja kokemusta siitä miten jääkiekkoa valmennetaan ja ennen kaikkea pejaajana uraa tehneet tietävät ja tuntevat lajin kulttuurin ja ovat nähneet itsekin pienestä saakka miten homma etenee.

Itse olen nyt seurannut juniorikiekkoa läheltä viisi vuotta erittäin intensiivisesti ja nähnyt monenlaista. Toki kokemus pelaajana antaa valmennukseen tiettyä intensiivisyyttä ja monasti tämä näkyy myös kyseisten peliryhmien pelien tuloksissa. Tulospelihän tämä jääkiekko on ja aina lähdetään pelejä voittamaan. Emme saa kuitenkaan sokeasti ajatella, että paras valmentaja junioreille on se joka saa joukkueen voittamaan pelit. Todellisuudessahan juniorivalmennuksen tavoitteet ovat jotain aivan muuta.

Pedagogisen koulutuksen saaneena ja lapsiryhmien kanssa noin 10 vuotta toimineena kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisena en ole voinut olla itsekseni analysoimatta juniorikiekon olemusta. Onko tässä loppujenlopuksi kysymys lainkaan joukkueen valmentamisesta. Kun tietää, miten oppiminen tapahtuu ja mitkä kaikki miljoonat muuttujat siihen vaikuttavat lapsessa ja näitä lainalaisuuksia kun yrittää istuttaa jäähallin koppiin ja jäälle kun vajaat 30 junnua opettelee palloilulajia nimeltä jääkiekko, niin olen tullut siihen tulokseen, että juniorikiekko on pääasiassa yksilölaji kunnes saavutetaan tietty perustaitotaso ja ymmärrys, jonka jölkeen vasta voidaan alkaa valmentaa joukkuetta. Ja mitä pidemmälle pelaaja lajissa kehittyy niin sitä enemmän hänen tulee jatkossakin kehittää yksilötaitojaan lajin sisällä.

Toisinsanoen junnukiekkovalmentajan tehtävä onkin opettaa yksilöitä kehittämään henkilökohtaisia taitojaan joukkueen jäsenenä ja kannustaa jokaista kuitenkin tasapuolisesti ja antaa myös ihmisen luontaiselle luovuudelle tilaa. Sensijaan, että huudetaan ja mekastetaan jäällä ja patistetaan 10 vuotiaita pelaamaan jotain systeemiä ja kuviota, niin valmentajien tulisi mielummin keskittyä siihen mitä lapsi eri tilanteissa oppii.

Pelkästään se että valmentaja huutaa, saattaa lamauttaa jotkut lapset henkisesti eikä oppimista voi silloin tapahtua, sillä kaikki, HUOM kaikki oppiminen syntyy vain ja ainoastaan motivaatiosta. Jos motivaatio katoaa, niin homma ei etene. Huutaminen voi toki motivoida henkisesti vahvempia lapsia, mutta vielä useamman kohdalla pitää olla muut keinot käytössä. Joskus toki ääntä pitää korottaa, mutta sen tulisi olla vain tehokeino, eikä antaa sen kärsiä heti alkuun inflaatiota.

Joka tilanteessa opitaan kuitenkin jotain vaikkei valmentaja sitä ole suunnitellut. Lapsi saattaa yrittää luovaa ratkaisua harjoitteessa jossa valmentaja on ajatellut opettaa jotain muuta asiaa, ja jos tämä luovuus korjataan ja annetaan palaute, että ei näin vaan noin, niin lapsi oppii tästäkin. Mutta mitä? Lapsi oppii, että oma luova ratkaisu ei ole hyvä juttu ja voi kokea jopa häpeää ja epäonnistumisen tunnetta joka voi toistuvana viedä pahimmillaan innon koko touhuun.

Junnuvalmentajan tulee siis osata muutakin kun pelata lätkää. Eikä pitkä ammattilaisura pelkästään riitä, että osaa junioreja valmentaa. Ehei, junnuvalmentajan pitää olla pedagogi ja ymmärtää henkisen valmentamisen merkityksen lasten oppimisessa.

Jääkiekkoliitto palkkasi juuri 25 taitovalmentajaa tuomaan lisää osaamista juniorikiekkoon ja apua juniorivalmentajille. Tämä on oikea suunta ja toivon, että jatkossa kiekkoliitto satsaisi vielä enemmän valmentajien pedagogisten taitojen kehittämiseen sekä henkiseen valmennukseen. Tätä lisää Kummola.

Väistämätön tosiasia on kuitenkin se, että oppimista tapahtuu vain jos siihen on henkilökohtainen motivaatio. Lisäksi välitön positiivinen palaute onnistumisista kannustaa jokaista ihmistä enemmän kun toistuva virheiden korostaminen.
Valmentaja ei myöskään saisi koskaan sanoa saati näyttää miten ei pidä toimia, vaan esimerkin pitää aina olla oikea. Suurin osa lapsista oppii pääasiassa mallista eikä käskemällä ja kertomalla.

Tässä mielestäni hyviä perusohjeita lasten oppimiseen:
- Näytä aina vain oikea suoritus - mallioppiminen
- Anna aina positiivinen palaute jokaiselle onnistumisesta
- Korjaa virheet kannustavasti, älä koskaan tuomitse
- Anna luovista ratkaisuita aina välitön positiivinen palaute
- Huolehdi siitä että kaikilla on hauskaa

Positiivista on kuitenkin se, että yhä useampi juniorivalmentaja on jo pedagogisesti ajatteleva ja motivoitunut oppimaan lisää siitä miten lapsia tulisi opettaa.

Höntsää ulkojäällä

Talvi parhaimmillaan. Pieni pakkanen ja ulkokenttä joka eilen oli kuulemma aivan turvoksissa innokkaista pelaajista onkin tänään suht hiljainen.
Lämitään ja kikkaillaan junnun kanssa kaukalossa. Tai junnu lämii, itse kun en oikein osaa enkä ole kyllä paljoa treenannutkaan. Rannarit sopii vanhalle olkapäälleni paremmin. Oma tavoitteeni tällä kaudella on takaperin sirklaaminen myös sinne toiseen suuntaan. Kaukalossa sitä en nyt voi treenata kun jää on aika kulunut siellä ja muutenkin tilaa liian vähän.
 Poika kikkailee, lämäilee ja tunnelma on rauhallinen ja innostunut. Toistoa tulee toisen perään ja välillä vähän jalkakikkaa ja joku ilmaveivinyrityskin siinä vauhdissa syntyy kun kiekkoa pitää hakea maalin takaa ohi menneen lämärin seurauksena.
Keskellä kaukaloa lojuu muutama maila ja siinä ympärillä muutamia juuri ja juuri täysi-ikäisiä kundeja. Höntsääjien ikää arvioin näin, koska 11v junnu tunnistaa pari heistä 18- vuotiaan isoveljensä kavereiksi. Pätetään mennä mukaan. Mailat siihen sekaan ja pelit pystyyn.
Isot pojat katsovat parhaaksi jakaa joukkueet kuitenkin mutu tuntumalla. Peli alkaa verkkaisesti ja itse pörrään pakin paikalla ja poika sai pelata samalla puolella. Innokas pikkujunnu, no pieni verrattuna yli 180 senttisiin isoihin kundeihin, lähtee tuttuun tapaamsa karvaamaan ennakkoluulottomasti kiekkoa jokaiselta ja onnistuu pian saamaan kiekon pois ja tarjoilee sen heti joukkuekaverille joka kiittää ja pian poika tuuppaa jo kiekkoa maaliin suoraan syötöstä, kuten sääntö menee näissä pihapeleissä kun ei veskareita ole.

Vaikuttaa siltä että isot pojat antavat hiukan tilaa junnulle. Ja mikä ihme se on jos puolta nuorempi ja lyhyempi rääpäle tulee pelailemaan siihen isojen kundien kanssa.
Peli etenee ja kundit alkavat yrittää lisätä vauhtia, mutta niin tekee myös juniori ja huomaan pian, että isot kundit yrittävät jo osa taitojensa rajamailla ja silti jäävät askeleen jälkeen kun poka pyörähtelee ja karistaa karvaajat kintereiltään ja saa vielä heitettyä lättyä maalille.
Pari isompaa kundia selvästi osaa luistella ja pyöritellä paremmin ja junnu löytääkin syötöillä nämä heti ja syöttelypelikin on jo pakkopelinomaista.

Ajattelen jo aika alussa, että joukkueita voisi hieman vaihtaa, muuten ei synny peliä, koska ilmiselvästi isot kundit olivat arvioineet pikkupojan taidot ja vauhdin hieman väärin.
Pian alkaakin osa jo puuskuttaa ja peli kuolee kasaan ja joku uskaltaa jo mainita ääneen nöyränä, että vois vaihtaa jengejä.

Mailoja lojuu taas keskellä kaukaloa ja kundit menee huilaamaan penkeille kaukalon ulkopuolelle. Junnun kanssa jatkamme sillä aikaa luistelua ja vetelyä. Junnu ei käytännössä ole hetkeäkään paikallaan.
Peli saadaan vihdoin mailajengeillä uudestaan pystyyn ja nyt on enää 3 vastaan 4 eli 4 kundia luovuttivat. Junnu on siinä 3 sakissa ja saavat kolmistaankin aikaiseksi enemmän kun oma joukkueeni vaikka meitä onkin yhden ylivoima. Pelailua jatkuu jonkin aikaa vielä, kunnes osa taas hieman väsyy, vaikka ei se vauhti ollut kova missään vaiheessa. Totuus on se, että pikkukundi ei väsy ja pääsee jatkuvasti kolme päätä pidempää vastustajaansa karkuun joka tilanteessa, niin homma ikäänkuin jää siihen.
Ehdotan pojalle, että voisi lähteä pian kotiin. Poika irvistää hämmästyneenä ja kysyy ihmeissään, että miks?
Keli on hyvä ja kaukaloss ,on tilaa jatkaa vetelyä ja syöttöharjoituksia, niin suostun vielä hetkeksi jäämään.
Kuluu lähes tunti vielä, ennen kun saan pojan houkuteltua pois jäältä. Riisuessamme luistimia kopissa, on junnu hyväntuulinen ja kysyy että onko huomenna treenejä? Vastaan että on. Entä ylihuomenna. Sanon että ei taida olla silloin. Johon toteaa heti, että vois tulla sit taas uudestaan.


Olimme jäällä iltasella reilu 2 tuntia taas. Ja näin on junnu ollut kyllä vähintään joka toinen päivä vaikka pakkasta on välillä ollut 15 astettakin. Eipä sekään tunnu haittaavan.

Kotiin päästyämme junnu toteaa kun kysyn oliko kivaa, että juu kyllä sitä kokoajan vähän kehittyy.
Sillon ymmärsin miten paljon tämän päivän rauhallinen höntsäily junnulle antoi. Paljon onnistumista isompien seurassa ja sai rauhassa harjoitella sitä mitä halusi.  Ja vielä kahdestaan isin kanssa...