Junnukiekon pedagogiikka

Olen huomannut että juniorikiekkovalmentajalta vaaditaan yleiseti lajituntemusta ja mitä enemmän on pelaajanakin kokemusta, niin sitä enemmän vanhemmat tuntuvat arvostavan tätä myös valmentajana. Ja tottahan se on, että jos on pelannut paljon ja nähnyt erilaisia valmentajia ja ollut heidän valmennettavanaan, niin tottakai sitä on näkemystä ja kokemusta siitä miten jääkiekkoa valmennetaan ja ennen kaikkea pejaajana uraa tehneet tietävät ja tuntevat lajin kulttuurin ja ovat nähneet itsekin pienestä saakka miten homma etenee.

Itse olen nyt seurannut juniorikiekkoa läheltä viisi vuotta erittäin intensiivisesti ja nähnyt monenlaista. Toki kokemus pelaajana antaa valmennukseen tiettyä intensiivisyyttä ja monasti tämä näkyy myös kyseisten peliryhmien pelien tuloksissa. Tulospelihän tämä jääkiekko on ja aina lähdetään pelejä voittamaan. Emme saa kuitenkaan sokeasti ajatella, että paras valmentaja junioreille on se joka saa joukkueen voittamaan pelit. Todellisuudessahan juniorivalmennuksen tavoitteet ovat jotain aivan muuta.

Pedagogisen koulutuksen saaneena ja lapsiryhmien kanssa noin 10 vuotta toimineena kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisena en ole voinut olla itsekseni analysoimatta juniorikiekon olemusta. Onko tässä loppujenlopuksi kysymys lainkaan joukkueen valmentamisesta. Kun tietää, miten oppiminen tapahtuu ja mitkä kaikki miljoonat muuttujat siihen vaikuttavat lapsessa ja näitä lainalaisuuksia kun yrittää istuttaa jäähallin koppiin ja jäälle kun vajaat 30 junnua opettelee palloilulajia nimeltä jääkiekko, niin olen tullut siihen tulokseen, että juniorikiekko on pääasiassa yksilölaji kunnes saavutetaan tietty perustaitotaso ja ymmärrys, jonka jölkeen vasta voidaan alkaa valmentaa joukkuetta. Ja mitä pidemmälle pelaaja lajissa kehittyy niin sitä enemmän hänen tulee jatkossakin kehittää yksilötaitojaan lajin sisällä.

Toisinsanoen junnukiekkovalmentajan tehtävä onkin opettaa yksilöitä kehittämään henkilökohtaisia taitojaan joukkueen jäsenenä ja kannustaa jokaista kuitenkin tasapuolisesti ja antaa myös ihmisen luontaiselle luovuudelle tilaa. Sensijaan, että huudetaan ja mekastetaan jäällä ja patistetaan 10 vuotiaita pelaamaan jotain systeemiä ja kuviota, niin valmentajien tulisi mielummin keskittyä siihen mitä lapsi eri tilanteissa oppii.

Pelkästään se että valmentaja huutaa, saattaa lamauttaa jotkut lapset henkisesti eikä oppimista voi silloin tapahtua, sillä kaikki, HUOM kaikki oppiminen syntyy vain ja ainoastaan motivaatiosta. Jos motivaatio katoaa, niin homma ei etene. Huutaminen voi toki motivoida henkisesti vahvempia lapsia, mutta vielä useamman kohdalla pitää olla muut keinot käytössä. Joskus toki ääntä pitää korottaa, mutta sen tulisi olla vain tehokeino, eikä antaa sen kärsiä heti alkuun inflaatiota.

Joka tilanteessa opitaan kuitenkin jotain vaikkei valmentaja sitä ole suunnitellut. Lapsi saattaa yrittää luovaa ratkaisua harjoitteessa jossa valmentaja on ajatellut opettaa jotain muuta asiaa, ja jos tämä luovuus korjataan ja annetaan palaute, että ei näin vaan noin, niin lapsi oppii tästäkin. Mutta mitä? Lapsi oppii, että oma luova ratkaisu ei ole hyvä juttu ja voi kokea jopa häpeää ja epäonnistumisen tunnetta joka voi toistuvana viedä pahimmillaan innon koko touhuun.

Junnuvalmentajan tulee siis osata muutakin kun pelata lätkää. Eikä pitkä ammattilaisura pelkästään riitä, että osaa junioreja valmentaa. Ehei, junnuvalmentajan pitää olla pedagogi ja ymmärtää henkisen valmentamisen merkityksen lasten oppimisessa.

Jääkiekkoliitto palkkasi juuri 25 taitovalmentajaa tuomaan lisää osaamista juniorikiekkoon ja apua juniorivalmentajille. Tämä on oikea suunta ja toivon, että jatkossa kiekkoliitto satsaisi vielä enemmän valmentajien pedagogisten taitojen kehittämiseen sekä henkiseen valmennukseen. Tätä lisää Kummola.

Väistämätön tosiasia on kuitenkin se, että oppimista tapahtuu vain jos siihen on henkilökohtainen motivaatio. Lisäksi välitön positiivinen palaute onnistumisista kannustaa jokaista ihmistä enemmän kun toistuva virheiden korostaminen.
Valmentaja ei myöskään saisi koskaan sanoa saati näyttää miten ei pidä toimia, vaan esimerkin pitää aina olla oikea. Suurin osa lapsista oppii pääasiassa mallista eikä käskemällä ja kertomalla.

Tässä mielestäni hyviä perusohjeita lasten oppimiseen:
- Näytä aina vain oikea suoritus - mallioppiminen
- Anna aina positiivinen palaute jokaiselle onnistumisesta
- Korjaa virheet kannustavasti, älä koskaan tuomitse
- Anna luovista ratkaisuita aina välitön positiivinen palaute
- Huolehdi siitä että kaikilla on hauskaa

Positiivista on kuitenkin se, että yhä useampi juniorivalmentaja on jo pedagogisesti ajatteleva ja motivoitunut oppimaan lisää siitä miten lapsia tulisi opettaa.