Lätkä määrää tahdin ja vapaa-ajan ja olen ylpeä siitä

Tuli outo tunne eräs päivä. Tuntui siltä kun jokin olisi pielessä. Oli aivan tavallinen päivä ei mitään erityistä...ainakaan heti en huomannut. Ja ei siinä mitään erikoista ollutkaan. Olin kotona ja mietin, että mitäs sitä sit tekis kun kaupassa oli käyty ja oltiin jo syöty ja...

Viikkorytmimme on sitä että lähes päivittäin on meno johonkin jäähalliin ja viikonloppuisin on vielä pelejä ja sen lisäksi käydään ulkojäillä ja missä nyt ikinä jäälle vaan pääsee. Tulen töistä kotiin ja taas
mennään.

Hallille, luistimien teroitusta, vesipullojen täyttöä. Pojat jäälle, katselen hetken mitä siellä touhutaan. Sitten kahvia kahviosta. Taas kaukalon laidalle seuraamaan harjoituksia. Joskun mietin että mikä siinä on kun täällä jaksaa vaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen vaan seistä kylmässä toppavaatteet päällä ja katsoa kun samat kundit reenaa. Mikä siinä on. No, joku siinä on. Että se todella vaan jaksaa innostaa ja voin rehellisesti sanoa että olen siellä mielelläni enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Olen huoltaja. Huoltaja vain siksi että ajattelin että voisin olla kun olin siellä jokatapauksessa joka päivä. Ja edelleen. No, saattaa joku kerta jäädä toki väliin, mutta siihen on yleensä todella pätevä syy.

Olen usein miettinyt, että mitäköhän ihmiset minusta ajattelevat, kun jaksan aina vaan innostua niin paljon siitä miten junnujen jääkiekko sujuu. Huomaan puhuvani siitä jokapaikassa vaikka yritän, ihan oikeasti yritän olla ottamatta jääkiekkoa puheeksi jokapaikassa, ja pian huomaan taas seilittäväni miten poikien pelit ovat sujuneet ja miten lätkä on hianoo.

Huomaan ettei kaikki vanhemmat välttämättä ole yhtä innokkaasti hallilla. Olen kuitenkin itse kovin kiitollinen siitä kun oma isäni jaksoi aikanaan olla oman urheiluharrastukseni parissa läsnä ja miten tärkeää se oli että isä oli katsomassa. Ihan vaan mukana, se on se juttu, ei siinä muuta tarvita.

Tunnen samaa nyt ja huomaan, että vaikka nyt pelataan jo oikeaa lätkää jossa taklataan ja se alku innostus minkä usein näkee nuorempien ikäryhmien vanhemmissa, on jo menny ohi, että läsnäoloni ei ole vain omaa innostustani poikani harrastuksesta vaan myös innostavaa pojalle. Edelleen poika voi sanoa treenien jälkeen kun ajamme taas hallilta kotiin, että näitsä mun rankkarin miten mä vedin maalivahdin ihan kahville, ja minä voin todeta että näin ja voin keskustella mitä siellä harjoituksissa muutakin näin. Ja voin huomata juniorin kasvoilta ja elkeistä, että on kiva kun isi on mukana.
Vaikkakin on siihen jo tottunut ja ei siinä ole mitään ihmeellistä sinänsä.
Monasti sitä todetaan yhdessä muiden vanhempien kanssa, että taas sitä ollaan täällä ja huomenna taas ja on tämä hassua, mutta eipä kuukaan sinne raahautuisi jos ei aidosti haluaisi.

Niin se vain lapsen harrastus ja etenkin lätkä, vie ihmisen ja koko perheen mennessään ja tiedän että se näyttää ulospän usein aika hoopolta touhulta jos itsellä ei ole kokemusta vastaavasta omassa arjessaan tai lapsuudessaan.
Itsekin ajattelin, ennen kun hurahdin tähän hommaan, että hulluja nuo jotka vievät lastaan sinne hallille joka päivä ja että yrittävätkö ne tehdä väkisin siitä kiekkoilijaa. Näin todella ajattelin ennen ja olen täysin varma että jotkut ajattelevat nyt minusta näin. Todellisuudessa elän vain hetkessä ja nautin siitä. Juniorikiekkoilu antaa jokatapauksessa valtavasti voimavaroja ja kokemuksia minkä päälle on aikuisuutta taas parempi rakentaa...

Istuin kotona keittiössä ja hörpin kahvia ja mietin että milloin mennään... Outo tunne valtaa taas. Mihin olinkaan menossa. Eihän tänään ole jääkiekkoa, eikä huomenna. Huomaan olevani
harmissani kun en pääse hallille katselemaan poikien treenejä tai peliä kun vasta ylihuomenna. On tämä hullua.

Jotenkin sitä vaan elää tätä juttua ja jos tulee näitä välipäiviä niin rytmi menee sekaisin. Todella, huomasin siinä istuessani että olen tullut riippuvaiseksi tästä hullunmyllystä. Saman huomasin kun kerran kerroin tuttavallemme miten meillä eletään ja asutaan hallilla puolet hereilläoloajasta eli lähes kaikki vapaa-aika ja loppuun pystyin toteamaan, ettei se minua haittaa, että kivaa se on enkä vaihtaisi hetkeäkään pois.
Voin ylpeydellä todeta, että olen kiekkoisä, rakkaudesta lajiin, mutta etenkin rakkaudesta itse lapseen...

Junnukiekon pedagogiikka

Olen huomannut että juniorikiekkovalmentajalta vaaditaan yleiseti lajituntemusta ja mitä enemmän on pelaajanakin kokemusta, niin sitä enemmän vanhemmat tuntuvat arvostavan tätä myös valmentajana. Ja tottahan se on, että jos on pelannut paljon ja nähnyt erilaisia valmentajia ja ollut heidän valmennettavanaan, niin tottakai sitä on näkemystä ja kokemusta siitä miten jääkiekkoa valmennetaan ja ennen kaikkea pejaajana uraa tehneet tietävät ja tuntevat lajin kulttuurin ja ovat nähneet itsekin pienestä saakka miten homma etenee.

Itse olen nyt seurannut juniorikiekkoa läheltä viisi vuotta erittäin intensiivisesti ja nähnyt monenlaista. Toki kokemus pelaajana antaa valmennukseen tiettyä intensiivisyyttä ja monasti tämä näkyy myös kyseisten peliryhmien pelien tuloksissa. Tulospelihän tämä jääkiekko on ja aina lähdetään pelejä voittamaan. Emme saa kuitenkaan sokeasti ajatella, että paras valmentaja junioreille on se joka saa joukkueen voittamaan pelit. Todellisuudessahan juniorivalmennuksen tavoitteet ovat jotain aivan muuta.

Pedagogisen koulutuksen saaneena ja lapsiryhmien kanssa noin 10 vuotta toimineena kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisena en ole voinut olla itsekseni analysoimatta juniorikiekon olemusta. Onko tässä loppujenlopuksi kysymys lainkaan joukkueen valmentamisesta. Kun tietää, miten oppiminen tapahtuu ja mitkä kaikki miljoonat muuttujat siihen vaikuttavat lapsessa ja näitä lainalaisuuksia kun yrittää istuttaa jäähallin koppiin ja jäälle kun vajaat 30 junnua opettelee palloilulajia nimeltä jääkiekko, niin olen tullut siihen tulokseen, että juniorikiekko on pääasiassa yksilölaji kunnes saavutetaan tietty perustaitotaso ja ymmärrys, jonka jölkeen vasta voidaan alkaa valmentaa joukkuetta. Ja mitä pidemmälle pelaaja lajissa kehittyy niin sitä enemmän hänen tulee jatkossakin kehittää yksilötaitojaan lajin sisällä.

Toisinsanoen junnukiekkovalmentajan tehtävä onkin opettaa yksilöitä kehittämään henkilökohtaisia taitojaan joukkueen jäsenenä ja kannustaa jokaista kuitenkin tasapuolisesti ja antaa myös ihmisen luontaiselle luovuudelle tilaa. Sensijaan, että huudetaan ja mekastetaan jäällä ja patistetaan 10 vuotiaita pelaamaan jotain systeemiä ja kuviota, niin valmentajien tulisi mielummin keskittyä siihen mitä lapsi eri tilanteissa oppii.

Pelkästään se että valmentaja huutaa, saattaa lamauttaa jotkut lapset henkisesti eikä oppimista voi silloin tapahtua, sillä kaikki, HUOM kaikki oppiminen syntyy vain ja ainoastaan motivaatiosta. Jos motivaatio katoaa, niin homma ei etene. Huutaminen voi toki motivoida henkisesti vahvempia lapsia, mutta vielä useamman kohdalla pitää olla muut keinot käytössä. Joskus toki ääntä pitää korottaa, mutta sen tulisi olla vain tehokeino, eikä antaa sen kärsiä heti alkuun inflaatiota.

Joka tilanteessa opitaan kuitenkin jotain vaikkei valmentaja sitä ole suunnitellut. Lapsi saattaa yrittää luovaa ratkaisua harjoitteessa jossa valmentaja on ajatellut opettaa jotain muuta asiaa, ja jos tämä luovuus korjataan ja annetaan palaute, että ei näin vaan noin, niin lapsi oppii tästäkin. Mutta mitä? Lapsi oppii, että oma luova ratkaisu ei ole hyvä juttu ja voi kokea jopa häpeää ja epäonnistumisen tunnetta joka voi toistuvana viedä pahimmillaan innon koko touhuun.

Junnuvalmentajan tulee siis osata muutakin kun pelata lätkää. Eikä pitkä ammattilaisura pelkästään riitä, että osaa junioreja valmentaa. Ehei, junnuvalmentajan pitää olla pedagogi ja ymmärtää henkisen valmentamisen merkityksen lasten oppimisessa.

Jääkiekkoliitto palkkasi juuri 25 taitovalmentajaa tuomaan lisää osaamista juniorikiekkoon ja apua juniorivalmentajille. Tämä on oikea suunta ja toivon, että jatkossa kiekkoliitto satsaisi vielä enemmän valmentajien pedagogisten taitojen kehittämiseen sekä henkiseen valmennukseen. Tätä lisää Kummola.

Väistämätön tosiasia on kuitenkin se, että oppimista tapahtuu vain jos siihen on henkilökohtainen motivaatio. Lisäksi välitön positiivinen palaute onnistumisista kannustaa jokaista ihmistä enemmän kun toistuva virheiden korostaminen.
Valmentaja ei myöskään saisi koskaan sanoa saati näyttää miten ei pidä toimia, vaan esimerkin pitää aina olla oikea. Suurin osa lapsista oppii pääasiassa mallista eikä käskemällä ja kertomalla.

Tässä mielestäni hyviä perusohjeita lasten oppimiseen:
- Näytä aina vain oikea suoritus - mallioppiminen
- Anna aina positiivinen palaute jokaiselle onnistumisesta
- Korjaa virheet kannustavasti, älä koskaan tuomitse
- Anna luovista ratkaisuita aina välitön positiivinen palaute
- Huolehdi siitä että kaikilla on hauskaa

Positiivista on kuitenkin se, että yhä useampi juniorivalmentaja on jo pedagogisesti ajatteleva ja motivoitunut oppimaan lisää siitä miten lapsia tulisi opettaa.