Pakko myöntää...

Tässä blogissa olen esittänyt tiukkoja mielipiteitä ja kannanottoja sekä kritiikkiä montaakin asiaa kohtaa, mutta kaikesta huolimatta on tämä hieno laji ja harrastus koko perheelle.

Mukavinta on oikeastaan se koko juttu. Pääsee sinne hallille tapaamaan muitakin innostuneita vanhempia joita kaikkia yhdistää tuo sama intohimo tätä hienoa lajia kohtaan. Pojat pelaa ja reenaa ja kehittyy ja itseluottamus kasvaa päivä päivältä kaikilla. Se on hockia se!

Ja vaikkei se peleissä voittaminen ja oman pojan paremmuus ole, eikä saakaan olla se pääasia, niin pakko myöntää, että välillä on vaikea peitellä tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että oman pojan suoritukset paranevat jatkuvasti ja tehopisteitäkin syntyy joka pelissä merkittäviä määriä. Tuntuuhan se hyvältä ja hyvä niin.

Pitää vain muistaa pitää jalat itselläkin maassa, että kiekko ei ole koko elämä, vaikka se onkin koko elämä:)

Lätkää, futista, säbää...mikä on liikaa?

Sanotaan, että lapsen tulee harrastaa monipuolista liikuntaa ja pelailla monenlaisia pallopelejä, mikä kehittää lapsen aivoja ja oppimista ylipäänsä ja antaa hyvät eväät terveellisiin elämäntapoihin tulevaisuudessa. Tämä on tosi kuin vesi, mutta terveellisyys on siitä kaukana silloin kun lasta roudataan kiireellä pelistä ja reenistä toiseen jatkuvalla syötöllä.

Moni vanhempi on mielestäni ymmärtänyt liikunta harrastusten edut hieman väärin tai sitten he yrittävät vain toteuttaa omaa unelmaansa huippu-urheilijana lapsensa avulla.
Monipuolinen liikunta ei tarkoita sitä, että pitää olla mukana 2-4 eri lajin joukkueessa tai valmennuksessa yhtäaikaa. Kokeilepa huviksesi itse samaa oman työn ohessa. Eihän sitä kukaan jaksa eikä kenenkään paikat sitä pidemmän päälle kestä. Hulluutta sanon minä!

Hämmästelen aina vain sitä, miksi niin moni vanhempi kuljettaa alle 10-vuotiasta lastaan yli kymmeneenkin eri tapahtumaan viikossa. Samana päivänä saattaa olla ensin joku reeni jossain ja veilä toiset tuolla ja vielä kolmannen lajin peli sitten illalla. Ei siinä mitään jos näin olisi harvoin, mutta kun se on lähes päivittäistä, että on joku meno tai kaksi. Ja mites se lapsen leikki ja oma aika kavereiden kanssa ja koulukin pitää hoitaa kunnialla. Eikä se yksittäisen lajin harjoittelukaan ole tehokasta jos ei ehdi edes aina mukaan. Jos tämä kuulostaa yhtään tutulta niin kannattaa pysähtyä miettimään, miksi näin tehdään.

Oma pokani toki harrastaa hänkin sekä lätkää, skeittausta, rumpujen soittoa, ja pelaa paljon myös futista, mutta yksi ohjattu ja aikataulutettu liikuntaharrastus lapselle on tarpeeksi, varsinkin kun tapahtumia on viikossa siinäkin jo 2-4. Ei, etteikö liikunnallinen ja lahjakas lapsi jaksaisi liikkua joka päivä, sitä en tarkoita. Vaan sitä että homman pitää lähteä lapsesta itsestään ja aikuisen pitää osata asettaa aina turvalliset rajat.
On eri asia jos lapsi luistelee talvella joka päivä ulkojäillä treenien lisäksi tai pelaa futista koko kuuman kesän, koska se on omaehtoista. Sieltä voi tulla heti pois jos ei huvitakkaan ja kukaan ei ole koko ajan kertomassa mitä seuraavaksi saa tai ei saa tehdä. Lapset opetetaan aina noudattamaan ohjeita tiukasti ohjatussa valmennuksessa ja fiksut lapsen niin myös suurin osa tekevät, jää siis vanhempien vastuulle yksin arvioida rajat.

Tasapainoiseksi ja menestyväksi aikuiseksi kasvaa lapsi joka saa olla lapsi. Lapsen tulee saada rauhoittua myös. Leikkiä omia juttuja kavereiden kanssa, pelailla silloin kun huvittaa. Tottakai se lapsi haluaa mennä kaikkiin niihin harrastuksiin mihin häntä isä tai äiti kannustaa ja missä hän on hyvä. Jokainen meistä haluaa juuri sitä hyväksyntää. Ja varsinkin kasvava lapsi. Sillä eihän kukaan 10-vuotias osaa sanoa omin päin, että nyt minusta tuntuu että olisi omalta kannaltani hyvä jos jättäisin muutamat treenit väliin, ja olisin vaikka pihalla hippaa, jotta opin myös niitä sosiaalisia taitoja mitä aikuisena tulen tarvitsemaan. Tai että, josko keskittyisin vain yhteen lajiin, että voisin panostaa siihen ja voitaisiin viettää enemmän aikaa yhdessä koko perhe. Pelata vaikka afrikantähteä joku ilta.

Tänä päivänä ojattua liikuntaa ja touhua on tarjolla niin paljon, että monella vanhemmalla on todellisuuden taju hämärtynyt todella. Hulluinta on, että lasten syntymäpäiväkutsujakaan ei osata järjestää ilman palveluntarjoajaa, koska lapset eivät omatoimisesti osaa keksiä tekemistä, vaan tarvitsevat taas jonkun kertomaan mitä pitää tehdä.

Itse en ainakaan aio tehdä sitä virhettä, että polttaisin lapseni loppuun vain siksi, että hän saisi harrastaa mahdollsimman montaa asiaa mistä voi sitten isompana valita. Eikä meillä haikaillakkaan joka lajin pariin, vaikka olen varma, että jos siihen kannustaisin, niin kyllä liikunnasta ja pelistä innostunut poikani lähtisi mukaan toiseenkin lajiin, enkä usko että kauaa tarvitsisi suostutella.

Kaikki on siis meistä aikuisista kiinni. Meidän vastuulla on tehdä päätökset viimekädessä. Lapsi ei tiedä mikä on hänelle parhaaksi. Eihän hän saa tässä maassa omista asioistaan päättää muutoinkaan yksin ennen kun on täysikiäinen.

Unohtavatko kilpaseurat luovuuden?

Valmennus on aina valmentajasta kiinni ja joukkueen pelissä näkyy usein selkeästi monikin tavoite jo E- ja jopa F-junnu tasolla.

Paljon näitä pikkupoikien peljä seuranneena ja monien mukana olevien toimihenkiköiden ja valmentajien kanssa keskustelleena on selvää, että kilpaseuroissa, ainakin pääkaupunkiseudulla, on usein jo F-junioreista asti tavoitteena luoda sellainen joukkue joka saadaan voittamaan pelit. Itsekin olen sitä mieltä, että jokaista peliä lähdetään aina voittamaan, mutta unohtuuko tässä se oleellisin. Tehdäänkö silloin sitä juniorityötä joka antaa pojille mukavan liikuntaharrastuksen, ja ainakin kiekkoliitolle tärkeimpänä, tuottaa lisää innokkaita ja lahjakkaita huipputason kiekkoilijoita Suomelle.

F-juniorit ja E-juniorit ovat kaikki vielä pieniä alle 12 vuotiaita poikia ja tyttöjä. Jos näin nuorista pelaajista koostuvaa joukkuetta jo muokataan ja valmennetaan kuin aikuisten peleissä, eli mukaan pääsee vain parhaat ja pelisysteemiä aletaan tosissaan miettiä, niin ollaan kyllä hukassa ja pahasti.

On selvää, että tietyt lainalaisuudet jääkiekkojoukkueen viisikkopelissä pitää olla, mutta jos lasten luovuus kaukalossa tapetaan jo 10-vuotiaana, niin ei ole mikääm ihme, ettei niitä uusia Koivuja ja Selänteitä löydy enempää.

Tasoryhmissä pelaaminen on tietysti se ainoa oikea tapa kehittää kaikkia junnuja ja se tekee myös harrastuksesta hauskemman, tasoerot kun ovat tässä luistelutaidon varassa olevassa palloilulajissa huikeat jo pienistä junnuista saakka.

Se mikä usein unohdetaan kun kasataan ”Traiauttien”-avulla esim 8-9- vuotiaista pojista hyvä joukkue ja sitten siellä peleissä ja treeneissä kaukalon laidalla valmentajat näyttää nyrpeää naamaa ja huutaa lahjakkaille pikku Mateille ja Kalleille, että ei noi ja tee näin, on se, että ihminen oppii vain ja ainoastaan motivoitumalla ja luovuus tulee mukaan vain jos motivaatio lähtee ihmisestä itsestä.

Jos joku lukija täässä kohtaa ajattelee, että paskanmarjat! Lätkä on lätkää ja siellä pitää kestää huutoa ja paineita jo nuorena jos haluaa menestyä, niin katsopa peiliin!

Kuinka moni noin 10-vuotias lapsi kykenee käsittelemmään tuollaisia asioita millään tavalla rakentavasti? Vastaus on selvä, käytännössä ei kukaan. Mieti vaikka omakohtaisesti niitä asioita 10- vuotiaasta itsestäsi mitkä ovat kannustaneet sinua voimakkaimmin toteuttamaan itseäsi niin, että toteutat ehkä tuon kannustuksen johdosta jotain samalla tavalla vielä tänäkin päivänä. Oli kyse sitten mistä tahansa.

Tämän tyyppisessä junnuvalmennuksessa piilee myös kaikille tuttu vaara, että pojat kyllästyy siinä teini-iän korvilla koko hommaaan. No mikä ihme se on kun samaa kiertoharjoitusta on tehty jo 7-vuotiaasta saaakka, ja se alkuperäinen tahto pelata kiekkoa, koska se on kivaa on karissut kaari kaarteelta sinne jonnekin.

Voin olla tyytyväinen poikani seuraan joka ei ole ns. kilpaseura, koska ainakin meidän joukkueessa on asia tehty toisin.

Vielä vuosi sitten ei ollut mitenkään erikoista jos takkiin tuli kaikilla peliryhmillämme reippasti juuri kilpaseurojen joukkueilta. Ja on sitä joku vanhempi vienytkin poikansa muualle pelaamaan, koska oli sitä mieltä ettei jääkiekkoa opi hippa-leikkien avulla.

Tänä päivänä 10-vuotiaana E-juniorina, edeleen sama meininki siellä jatkuu ja luistin kulkee mukavasti. Nyt niitä pelejä jo voitetaan jopa selvin luvuin ja pystytään haastamaan myös kaikkein kovimmat kaverit sieltä kilpaseuroistakin. Miksi? Koska kiekko on edelleen kivaa ja treeneissä ja peleissä edelleen hymyillään, kannustetaan ja naureskellaan kaikki yhdessä.

Eikä pojilta edelleenkään vaadita pelillisissä asioissa liikoja. Kun joku oivaltaa antaa sen hyvän syötön, niin kannustetaan. Jos taas sama kaveri toistuvasti epäonnistuu yrityksessään, niin ei siitä tehdä mitään numeroa. Odotellaan, neuvotaan kyllä, muttei tartuta epäonnistumisiin.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että tällä asenteella voitaisiin saada kiekkoharrastuksesta monelle junnulle paljon enemmän motivaatiota sekä oppia ja kasvaa luovaksi pelaajaksi hyödyntäen juuri omia persoonallisia ominaisuuksiaan ja lahjojaan. Ennenkaikkea pelaajaksi joka nauttii pelaamisesta koko loppu ikänsä.

Ei pidä myöskään ajatella, että tehköön mitä lystää siellä jäällä, vaan tiukka kuri, järjestys ja itsenäiseen toimintaan kannustaminen sekä kopissa että sen ulkopuolla ja tietysti ne hyvät käytöstavat, suvaitsevaisuus ja kaikkein huomioon ottaminen, ovat aina kaiken kasvatuksen perustana.

Annetaan lasten olla lapsia, niin maailmasta ja samalla myös kiekkomaailmasta, tulee parempi paikka!

Mitä isä on oppinut....

Pääasia on että on hauskaa. Niin kauan kun kiekko on kivaa, niin homma tehdään täysillä. Ei liian tosissaan, mutta lätkää pelataan silti oikeasti.

Olen oppinut myös pitämään suuni kiinni, etten liikaa puutu peleihin ja juttuihin mistä en mitään ymmärrä.

Huutamalla ei saavuteta mitään kun kyse on pikkupojista. Onneksi meidän valmennusporukka tämän ymmärtää ja saa herkemmätkin pelaamaan kovaa suhtautumalla jokaiseen yksilönä. Kannustaminen on oikea sana.

Luistelu on tärkein. Mikään ei mene sen edelle millään tasolla eikä missään liigassa. Se joukkue joka luistelee parhaiten voittaa pelit.

Voitto ei ole tärkein, mutta keskimäärin on mukavampi voittaa. Kiekkopeliä lähdetään aina voittamaan, muutenhan koko homma on ihan turhaa.

Ainoa tavoite lätkässä on saada se kumiesine sinne tolppien väliin keinolla millä hyvänsä. Vain maalit lasketaan.

Joillain vanhemmilla on vääriä ja liian kunnianhimoisia tavoitteita, sille et voi mitään, katso vain itse peiliin ja mieti omaa asennettasi. Jos joku toinen vanhempi jotain uhoo poikansa suhteen, niin loppujen lopuksi se on se poika joka homman sitten ratkaisee siellä jäällä.

NHL ei ole tavoite!

Jatkoi junnu sitä kiekkoa aikuisiällä tai sitten ei, niin mikään panostus ei tässä hommassa ole silti turhaa. Joukkue ja hauska liikuntaharrastus tukee kaikkea oppimista ja kasvua ja antaa eväitä koko loppu elämää ajatellen.

Jääkiekko on nopea, haastava, eksoottinen, vaarallinen ja erittäin jännittävä peli jossa peli on pelattu vasta kun se pilli soi.

Ja paljon on vielä isällä opittavaa, se on varma.

Lätkä on liian vakavaa...?

Ajattelin jakaa tuntemuksiani isänä kaukalon laidalla. Niitä tunteita ja muita mietteitä mitä saan kokea kun koko perhe ja arki alkaa pyöriä jokseenkin jatkuvasti tuon pienen mustan kumipalan ympärillä.
Olin aina ollut sitä mieltä, että jääkiekko on jotenkin liian vakavaa ja älytöntä ja liian kallista harrastaa. Pojan jo aloitettua kiekkokoulussa, olin edelleen kovin skeptinen koko homman suhteen. Tästä on kohta 3 vuotta. kiekkokoulussa kun ei vaadittu kaikkia kalliita varusteita ja hallille piti raahautua vain kerran viikossa.

Pian huomasin olevani urheiluliikkeen kassalla maksamassa jääkiekkovarusteita. Poikani pukee ensi sunnuntaina jäälle uudet varusteet, siis kaikki lätkäkamat. Itse en ollut koskaan pitänyt päälläni jääkiekkovarusteita. Tunsin olevani vähintäänkin yhtä innoissani kun junnu itse.
Poika osoittautui kovin innokkaaksi ja kyvykkääksi luistimet jalassa siellä jäällä ja nuo valmentajat alkoivatkin kyselemään pian, että eikö olisi aika tulla joukkueeseen. Ajattelin että eipäs nyt innostuta liikoja vaan katellaan nyt rauhassa. Vasta neljännen kerran kun kiekkokoulun rehtori sanoi pojalleni siinä jäällä niin että varmasti kuulen, että sano nyt sille isällesi että mennään joukkueeseen, niin tajusin, että ehkä asiaa tulee nyt ottaa harkintaan.

Olihan poikani kavereita tuossa jengissä ollut jo reilun vuoden. Eli nyt puhutaan 7-vuotiaista ekaluokkalaisista pikkupojista. Ja oli siinä eräs isä jo pitkään houkutellut mukaan touhuun, mutta en ollut asiasta kylliksi innostunut. Minä kun olin skeptinen koko lajin suhteen.
Tuona päivänä kävelin kiekkokoulun jälkeen Itä-Helsinkiläisen jäähallin pukuhuoneeseen missä kaksi valmentajista istuivat riisumassa luistimiaan ja kysyin, että mitä jos me nyt tullaan sinne joukkueeseen, niin onko reenejä paljon ja mitä jos ei aina tule paikalle että onko se niin vakavaa. Asialliset ja mukavat valmentajat hieman hymyilivät asialle ja sanoivat että ei tämä ole niin vakavaa. Tulette mukaan vaan ja mitään ei ole pakko.

Olin juuri ylittämässä sitä rajaa, mitä itse olen aina ajatuksissani vastustellut; poikani on liittymässä jääkiekkojoukkueeseen ja viikonloppumme ovat sitten kiinni siinä ja minä olen se joka kuljettaa ja kustantaa. Mutta koska junnu oli niin innostunut ja kaikki tuntui sujuvan hyvin, niin halusin antaa pojalle tämän mahdollisuuden. Osittain siksi, etten itse ollut koskaan saanut mahdollisuutta harrastaa lätkää ja myös siksi, että muistan kuinka hyvältä tuntui saada harrastaa saman ikäisenä erästä toista lajia mistä olin kovin innostunut. Koska tuotakaan lajia en olisi voinut harrastaa ilma oman isäni panostusta ja halua kuljettaa minua harjoituksiin. Olen siitä edelleenkin kiitollinen vaikkei minusta tullutkaan koskaan olympiavoittajaa.

Jo viikkoa myöhemmin pojalla oli päällänsä pelipaita ja hän pelasi ensimmäisen jääkiekkopelinsä. Siitä lähtien olen elänyt joka luistinpotkun ja lämärin minkä poikani tekee, täysillä mukana. Eli tarkoitan täysillä! Välillä tuntuu jopa siltä, että olen itse menossa sinne jäälle.

Pian uskalsin tunnustaa, että tämä on laji joka todella vie mukanaan. Siis hyvällä tavalla tempaisee otteeseensa. Jopa vaimoni innostui niin paljon, että alkoi seurata lätkää jopa televisiosta. Tuota ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut.

Jääkiekko oli vienyt sydämeni lopullisesti. Seuraavana keväänä puin itsekin lätkäkamat päälleni ensimmäistä kertaa elämässäni ja aloin höntsäillä muiden kiekkoisien kanssa.

Mahtava meininki, kunhan vain muistaa, että se on se poika joka siinä joukkueessa pelaa, ettei ala liikaa neuvomaan, kun en oikeasti lätkästä mitään ymmärrä... Sitä mieltä on ainakin junnu itse.

Tuosta on kohta kolme vuotta. Tänä päivänä olen välillä haljeta ylpeydestä, kun katselen millä innostuneisuudella poikani kiekkoa edellen pelaa ja on kehittynyt joukkueensa parhaimmistoon.

Kiekko herättää paljon tunteita. Ja varsinkin kun pikkupojat pelaa ikäänkuin oikeasti, niin tunnetta on aina 100 kertaa enemmän kun yhdessäkään aikuisten pelissä. Ja suurin osa tunteista on nimenomaan siellä katsomossa tai vaihtoaitiossa.

Tässä blogissa pääsen purkamaan osan siitä tunteesta ja toivon mukaan pääsen näin jakamman näitä tuntemuksia, myös muiden kiekkovanhempie kanssa.