Olin aina ollut sitä mieltä, että jääkiekko on jotenkin liian vakavaa ja älytöntä ja liian kallista harrastaa. Pojan jo aloitettua kiekkokoulussa, olin edelleen kovin skeptinen koko homman suhteen. Tästä on kohta 3 vuotta. kiekkokoulussa kun ei vaadittu kaikkia kalliita varusteita ja hallille piti raahautua vain kerran viikossa.
Pian huomasin olevani urheiluliikkeen kassalla maksamassa jääkiekkovarusteita. Poikani pukee ensi sunnuntaina jäälle uudet varusteet, siis kaikki lätkäkamat. Itse en ollut koskaan pitänyt päälläni jääkiekkovarusteita. Tunsin olevani vähintäänkin yhtä innoissani kun junnu itse.
Poika osoittautui kovin innokkaaksi ja kyvykkääksi luistimet jalassa siellä jäällä ja nuo valmentajat alkoivatkin kyselemään pian, että eikö olisi aika tulla joukkueeseen. Ajattelin että eipäs nyt innostuta liikoja vaan katellaan nyt rauhassa. Vasta neljännen kerran kun kiekkokoulun rehtori sanoi pojalleni siinä jäällä niin että varmasti kuulen, että sano nyt sille isällesi että mennään joukkueeseen, niin tajusin, että ehkä asiaa tulee nyt ottaa harkintaan.
Olihan poikani kavereita tuossa jengissä ollut jo reilun vuoden. Eli nyt puhutaan 7-vuotiaista ekaluokkalaisista pikkupojista. Ja oli siinä eräs isä jo pitkään houkutellut mukaan touhuun, mutta en ollut asiasta kylliksi innostunut. Minä kun olin skeptinen koko lajin suhteen.
Tuona päivänä kävelin kiekkokoulun jälkeen Itä-Helsinkiläisen jäähallin pukuhuoneeseen missä kaksi valmentajista istuivat riisumassa luistimiaan ja kysyin, että mitä jos me nyt tullaan sinne joukkueeseen, niin onko reenejä paljon ja mitä jos ei aina tule paikalle että onko se niin vakavaa. Asialliset ja mukavat valmentajat hieman hymyilivät asialle ja sanoivat että ei tämä ole niin vakavaa. Tulette mukaan vaan ja mitään ei ole pakko.
Olin juuri ylittämässä sitä rajaa, mitä itse olen aina ajatuksissani vastustellut; poikani on liittymässä jääkiekkojoukkueeseen ja viikonloppumme ovat sitten kiinni siinä ja minä olen se joka kuljettaa ja kustantaa. Mutta koska junnu oli niin innostunut ja kaikki tuntui sujuvan hyvin, niin halusin antaa pojalle tämän mahdollisuuden. Osittain siksi, etten itse ollut koskaan saanut mahdollisuutta harrastaa lätkää ja myös siksi, että muistan kuinka hyvältä tuntui saada harrastaa saman ikäisenä erästä toista lajia mistä olin kovin innostunut. Koska tuotakaan lajia en olisi voinut harrastaa ilma oman isäni panostusta ja halua kuljettaa minua harjoituksiin. Olen siitä edelleenkin kiitollinen vaikkei minusta tullutkaan koskaan olympiavoittajaa.
Jo viikkoa myöhemmin pojalla oli päällänsä pelipaita ja hän pelasi ensimmäisen jääkiekkopelinsä. Siitä lähtien olen elänyt joka luistinpotkun ja lämärin minkä poikani tekee, täysillä mukana. Eli tarkoitan täysillä! Välillä tuntuu jopa siltä, että olen itse menossa sinne jäälle.
Pian uskalsin tunnustaa, että tämä on laji joka todella vie mukanaan. Siis hyvällä tavalla tempaisee otteeseensa. Jopa vaimoni innostui niin paljon, että alkoi seurata lätkää jopa televisiosta. Tuota ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut.
Jääkiekko oli vienyt sydämeni lopullisesti. Seuraavana keväänä puin itsekin lätkäkamat päälleni ensimmäistä kertaa elämässäni ja aloin höntsäillä muiden kiekkoisien kanssa.
Mahtava meininki, kunhan vain muistaa, että se on se poika joka siinä joukkueessa pelaa, ettei ala liikaa neuvomaan, kun en oikeasti lätkästä mitään ymmärrä... Sitä mieltä on ainakin junnu itse.
Tuosta on kohta kolme vuotta. Tänä päivänä olen välillä haljeta ylpeydestä, kun katselen millä innostuneisuudella poikani kiekkoa edellen pelaa ja on kehittynyt joukkueensa parhaimmistoon.
Kiekko herättää paljon tunteita. Ja varsinkin kun pikkupojat pelaa ikäänkuin oikeasti, niin tunnetta on aina 100 kertaa enemmän kun yhdessäkään aikuisten pelissä. Ja suurin osa tunteista on nimenomaan siellä katsomossa tai vaihtoaitiossa.
Tässä blogissa pääsen purkamaan osan siitä tunteesta ja toivon mukaan pääsen näin jakamman näitä tuntemuksia, myös muiden kiekkovanhempie kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti